InBev Belgium, Belgia. Witbier, 4.9%. Pullo, 0.75l.

Nyt ollaan klassikon äärellä: maailman tunnetuin witbier, ja mahdollisesti maailman tai ainakin Suomen tunnetuin ja/tai juoduin vehnäolut, sakemannit mukaanlukien – alunperin pienpanimo-olut, joka sittemmin joutui ison panimon ostamaksi. Kuulemma laatu laski tämän myötä, mutta siltikin myös nyky-Hoegaarden on aivan loistava olut. Ei, tästä ei tule objektiivista ja puolueetonta arviota.

Lasit laitoimme ns. oikeaoppisesti pakkaseen, vaikka meillä ei ole oikeita, paksuja ja isoja Hoegaarden-laseja, ja pullo otettiin suoraan kylmästä. Jos Hoegaarden ei satu olemaan tuttu, mikä on epätodennäköistä, niin tämä on niitä oluita jotka tarjoillaan omista laseistaan, mikäli ravintola tekee hommat kuten pitää – ja näitä laseja säilytetään pakkasessa! Arvatkaapa vaan onko Hoegaarden, tästä lähin Hugo, täydellinen kesäolut?

Pullohugo kaatuu lasiin ihan mukavasti vaahdoten hiukan saippuaista, melko tiivistä vaahtoa, joka haihtuu säädyllisessä ajassa, jättäen säädyllisen kerroksen oluen pinnalle. Väriltään olut on samean, hiukan haalistuneen ja olkisen keltainen. Kuten useimpien witbierien kohdalla, puuttuu Hugosta saksalaisserkkujensa täyteläinen väri.

Tuoksu on melko kevyt muttei silti ohut tai hento: makea, raikas, kukkainen, kevyen mausteinen, vaniljavanukasmainen… pitkälti kaikki perinteisen witbierin tuoksuprofiilin piirteet löytyvät tästä, joskin makeutta korostetaan. Erittäin mukava tuoksu, eikä lainkaan soppaisen tunkkainen, toisin kuin monissa muissa aivan hyvissäkin witbiereissä.

Sinänsä on helppo ymmärtää miksi jotkut eivät arvosta Hugoa erityisemmin, sillä onhan se maultaan varsin kevyt ja helppo, eikä haasta maistajaansa juuri lain – mutta silloin ei ymmärrä mistä Hugossa on kyse. Samaten kuin vaikkapa bitter-oluet tai esim. Guinness, on Hugo nimenomaan kulutusolut, sellainen jokaiseen tilanteeseen sopiva, aina hyvä olut. Silloin ei sovi olla liian haastava. Makua Hugossa on silti aivan riittämiin: valmistuksessa käytetty korianteri tuo mukavaa pientä pistelyä, ja muuten runko on täyteläinen, raikas ja hivenen olkinenkin – viimeksimainittu piirre jää tosin makean vanukasmaisuuden varjoon. Jälkimaku on kevyt ja lyhyt. Eihän tämä tosiaan maullaan vuoria siirrä tai aiheuta muitakaan mullistuksia, mutta kaikessa helppoudessaan Hugo on, sekä silti että siksi, erittäin hyvä olut: helppo, täyteläinen, raikas ja rikas. Ja, ihan totta: kyllä tämä on molempien Ummikoiden mielestä se kaikkein paras belgivehnäolut.

Molempia Ummikoita hiukan ihmetyttää suomalainen trendi lisätä lime- tai sitruunaviipale Hugotuoppiin. Meksikolaisoluiden kohdalla ymmärrämme tämän, mutta miksi itsessään täyteläisen makuista olutta pitää mennä pilaamaan jonkun pallomaisesta rehusta leikatun viipaleen kanssa? Ei ymmärrä.

Niin, summa summarum: Hoegaarden on molempien suosikkioluita, emmekä edes leiki puolueettomia tässä. Mielestämme Hugo tasapainottelee onnistuneesti ns. kulutusbissen ja erikoisoluen välissä, löytäen toimivan tasapainon, jossa Hugosta löytyy kulutusbissen helppous samalla kun siitä löytyy erikoisoluen rikas ja perinteisestä kusivesilagerista radikaalisti poikkeava makumaailma.