Fuller Smith & Turner, Englanti. Old ale, 8.5%. Pullo, 0.5l.

Aivan Ummikkojen olutharrastuksen alusta asti Fuller’s on ollut yksi suosikkipanimoistamme, eikä asian tola ole muuttunut olutmaailman tullessa tutummaksi ja maistettujen Fuller’s-oluiden määrän karttuessa. Toki maineikas brittipanimokin lyö kirveen kiveen aina välillä, etenkin tuoreempien ja jenkkiläisempien oluttyylien saralla, mutta kun CV:ssä on London Pride, London Porter, London Black Cab Stout ja ESB sekä Golden Pride, saa luvan tehdä pari hutia – nuo kun kaikki ovat likimain täyden pisteen oluita.

Fuller’sin Vintage-sarjasta olemme kuulleet ristiriitaisia kommentteja, mutta yleistä niin kriitikoille kuin ylistäjille on ollut se, että vahvasti ollaan oltu mieltä tietyn vuoden puolesta tai sitä vastaan. Eli monen mielestä Vintage ei mitä ilmeisimmin ole sitä samaa vuodesta toiseen – Ummikkojen ainoa aikaisempi kokemus on vuoden 2013 versio. Katotaas siis mitä mieltä me olemme näistä seikoista!

Tylsällä etiketillä varustetusta Fuller’s-pullosta kaatuu lasiin niukasti vaahtoavaa, väriltään kastanjaista, ruskeanpunaista, jokseenkin brittiläisen oloista olutta. Pysyväiskerrosta vaahdolla ei käytännössä ole. Tuoksu on tuhdin nougatmainen, makea, puumainen, tymäkkä, lievän alkoholinen, maltainen, käyneen hedelmäinen, noin yleisesti tuhti. Ajatukset menevät Golden Priden ja 1845 suuntaan. Klassista vahvaa Fuller’sia siis.

Oluen solahtaessa suuhun kiinnittää ensin huomiota sen lämpöön – ei siis lämpötilaan, vaan epämääräiseen luonteenpiirteeseen joka ei ole puhtaasti makua tai suuntuntumaa, vaan yhdistelmä näitä. Makeutta, toffeemaisia piirteitä, imelää mallaslimppua, hienovaraisesti puumaista humalointia. Klasssisia brittialen ja Fuller’sin piirteitä, jotka on 2018 Vintage Alessa paketoitu äärimmäisen tyylikkääseen pakettiin, joka on tuhti ja paksu muttei silti barleywine-tavalla överi. Barleywineen ajatuksen vie oluen selkeän rusinaiset juonteet. Alkoholi tekee itsensä tunnetuksi, muttei liian. Maku on loisteliaan kompleksinen mutta samaan aikaan keskittyy brittialen olennaisuuksiin, voisi sanoa ”deluxe”-tavalla. Kerrassaan valloittava taidonnäyte valioluokan panimolta. Tätä juodessa muistaa kristallinkirkkaasti miksi arvotamme Fuller’sin niin korkealle.

Makuhuomiomme ovat hyvin samat kuin vuoden 2013 versiolle, ja kun vahvuuskin on sama, toteamme varovaisen epävarmasti että eri vuosikertoja kovin radikaalisti rankkaavat ehkä kokevat enemmän kuin faktuaalisesti maistavat eroja. Mutta näin nämä asiat koetaan, sanoi Slunga-Poutsalo. Ihan sama, tässä on aivan erinomaisen hyvä olut jopa näin nuorena – parasta ennen -päiväys oluessa on vasta vuonna 2028, joten tämä on ilmiselvästi tarkoitettu rauhassa kypsytettäväksi! Ummikot aikovatkin hakea pari pulloa lisää tätä ja antaa niiden kypsyä rauhassa. Palataan asiaan myöhemmin!