Iso-Kallan Panimo, Suomi. Tripel, 9 %. Pullo, 0.33 l.

Iso-Kallan Panimo on jäänyt mieleen mm. Turmion Kätilöt -bändiolut Pimeyden morsiamesta sekä aiemmin arvioimastamme Verjnuarmu-oluesta. Nyt samainen panimo uppoutuu syvempiin vesiin, ja vuorossa on melodista death/doom metallia soittavan Kuolemanlaakson bändiolut, yhtyeen biisin mukaan nimetty Katkeruuden malja. Kun tyyli on tripel, voi todeta, ettei tässä mennä siitä mistä aita on matalin. Vaan miten vaalea joskin vahva belgiolut sopii tummanpuhuvan yhtyeen tyyliin? Sitä sopii miettiä.

Lasiin tämä katkeruuden malja kaatuu sopivasti vaahdoten; oluen pinnalle jää kaadon myötä n. puolen sentin verran vaahtoa, joka ajan myötä laskee parin millin hiukan epätasaiseksi, nätin valkoiseksi vaahtokukaksi. Väriltään olut on samean rusehtavankeltainen. Tyylille sopiva väri. Tuoksu on aavistuksen rasvainen, murokeksimäinen jopa. Hetken haistelun jälkeen havaitsee myös tyylille tyypillisempää heinää ja hedelmää, joskin nämä piirteet voisivat olla vahvempia. Hiukan outo ja ehkä vähän liian varovainen tuoksu, muttei huono.

Maku on nimensä mukaisesti katkera tulkinta vaaleasta belgioluesta. Hedelmäinen ja kermainen maltaan makeus on tyylille tyypillistä, mutta Iso-Kalla täydentää sitä jopa yllättävän toimivasti pienellä katkeroisella lisäpotkulla. Maun loppupäässä nousee esiin aika vahvaa alkoholisuutta, mikä ei tietenkään 9 % vahvuudella yllätä. Jälkimaussa katkeroisuus dominoi, puumaisen brittihumaloinnin tavalla. Mukavan pirtsakka ja hapokas suutuntuma estää olutta muuttumasta liian raskaaksi.

Katkeruuden malja on periaatteessa mukavan uskollinen tulkinta klassikkotyylistä, mutta katkeroisuus tarjoilee pientä kierrettä. Ei tämä Belgian klassikoille pärjää – tietenkään – mutta on silti oikein oiva olut tyylissään. Iso-Kallan laatu on ollut vähän vaihtelevaista; tämä kiilaa kärkipäähän.