Iso-Kallan Panimo, Suomi. Savuporter, 4.5%. Pullo, 0.5l.

Raskaan musiikin piirissä musiikkiviinakset ovat viime vuosina olleet kovinta hottia – olutpuolella on Kissiä, AC/DC:tä ja Iron Maidenin ihan pätevää Trooperia, Motörheadilla on koko liuta alkoholituotteita eli ainakin olutta, viiniä ja viskiäkin ja onpa esim. Nightwishillä ja 69 Eyesillä ainakin viiniä. Tovi sitten kotimaisen metallin konkaribändi Amorphiskin julkaisi Maku Brewingin kanssa Ale From The Thousand Lakes -oluen, ja nyt mukaan hyppää Kuopion savometalliylpeys Verjnuarmu.

Verjnuarmu aloitti uransa 2000-luvun alkupuolella ja on tähän mennessä julkaissut viisi täyspitkää levyä (ainakin aina yhtä oikeassa olevan Wikipedian mukaan), joista uusimman 1808-titteliä kantavan levyn tiimoilla tämä olutkin pukattiin markkinoille. Isolla vaihteella mennään muutenkin: Suomen sodasta kertovaan teemalevyyn liittyen on Kuopion museossa Verjnuarmu-näyttelykin avattu. Tunnetuksi Verjnuarmu on tullut nimenomaan savolaisuudestaan ja siitä että laulavat laulunsa tuolla suomen sukulaiskielellä. Vaikka raskas rokänrol maistuukin Ummikoille melkein yhtä hyvin kuin olut, ei Verjnuarmu ole heille kovin tuttu: mitä nyt joskus Iisalmen Sandels Rockissa bongasivat bändin ja kokoelmilta tahi ratiosta ovat kuulleet biisin tai kaksi. Savolaisuutta, kotimaista metallia ja olutta kannattaa kuitenkin tukea, ja tämän oluen kohdalla voi lyödä kolme kärpästä yhdellä pullolla.

Markettivahvuinen porter on liki yönmusta, valoa vasten erottuu pientä ruskeaa – ei niinkään punaruskeaa kuin ruskeanruskeaa, mikä tekee oluesta aavistuksen ohuen oloisen. Vaahtoa ei ylen määrin tullut ja sekin vähä katosi nopeasti jättäen juoman reunalle pienen mokkaisen vaahtorenkaan. Tuoksusta voisi arvella tämän olevan reilusti markettivahvuista tujumpi: melko syvässä tuoksussa on reilulla kädellä kauhottu paahteisuutta, suklaista kahvia ja oikein karrelle palanutta leivän kuorta. Ja sitä savua, sitäkin on, mikä antaa oluelle kesäisen nuotiomaisen tuoksun. Savun ja paahteisuuden alla on myös mukavan runsasta makeaa maltaisuutta. Markettivahvuiseksi, tai itse asiassa sitä vielä vähän heikommaksi olueksi tuoksu on oikein onnistunut.

Ikävä kyllä siinä missä tuoksu ei paljasta tätä markettivahvuiseksi, niin maku tekee sen heti alusta lähtien: vetisyydeltä ei onnistuta välttymään, ja muutenkin tämä on kaukana siitä tuhdista täyteläisyydestä mitä savuporterilta ihan oikeutetusti odottaa. Itse maku on enemmänkin hiiltyneitä raunioita kuin savua, siinä on isossa roolissa täydellisen palanut fiilis. Myös melkein kitkerää suolaisuutta on maussa, ja tuntuukin siltä että jyrkän tummilla piirteillä yritetään vastavaikuttaa vetisyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Jälkimaku on kevyt, lyhyt ja mitäänsanomattoman ohut, suuhun ei niinkään jää mitään makua kuin vain kuiva kerros.

Verjnuarmun savuportteri on olut sarjassamme ”haluaisin tykätä mutta…”; aika kivan tuoksun alla olut on vain liian ohutta jotta sitä voisi sen suuremmin kehua. Nostetaan nyt kuitenkin sen verran hattua, että mitään perusbulkkilageria ei tehty ja yritettiin tehdä jotakin niin haastavaa kuin markettivahvuinen savuporter – ikävä kyllä homma sattuu vaan olemaan niin että läheltä mänemisestä ei pietä, kuten Mikkelissä todetaan. Ummikot toivovat hartaasti että Hurmeskraidu ja Iso-Kalla tekisivät myös Alkovahvuisen variantin tästä: on tässä sen verran paljon hyvää, että voimakkaampana tämä voisi olla oikein hyväkin olut.