Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Suomi. American Pale Ale, 4.7%. Tölkki, 0.5l.

Vaikka kesä on hiljaalleen pakkaamassa kimpsujaan ja kampsujaan matkatakseen eteläiselle pallonpuoliskolle, voi Mamban kolmasti kirottujen sanoitusten mukaan julistaa että vielä on kesää jäljellä, ainakin meidän tuopeissamme, johon kaatuu tänään yleensä jokseenkin kesäiseksi mieltämäämme oluttyyppiä, eli amerikkalaistyylistä pale alea, tällä kertaa a’la Laitila, jonka maskottina Tero Vaara toimi jonkun aikaa, käsittääkseemme ennen kuin rupesi oikein kunnolla natseilemaan.

Vänskästi nimetty Ameriikan Ale vaahtoaa melko nätisti, toinen tölkki jopa liian runsaasti mutta se oli ehkä ottanut hiukan osumaa jossain vaiheessa. Vaahto on runsaasti poreilevaa, ilmavan oloista ja vaikka haihtuu suurimmaksi osaksi melko nopeasti, jättää se oluen pinnalle pysyvän kerroksen, sekä hiukan röpelöä lasiin. Juoma itse on hyvin samea, suodattamaton kun on, ja meripihkan värinen, vieden ajatukset kinuskiin ja toffeeseen. Aika maistuvan näköinen tapaus. Tuoksu on oudon lämmin, hedelmäinen, vaniljainen, kevyesti mutta selvästi humalapitoinen, hiivainen taikinamaisella tavalla, tuoden ehkä vähän mieleen jotkut vehnäoluet. Aavistuksen yrttisempää ja havuisempaa odotimme, mutta ihan hyvä näin!

Maussa on humalaa paljon enemmän kuin tuoksu lupailee, mutta myös hedelmäisyyttä ja banaanimaista makua selvän vehnäolutmaisella tavalla, ikään kuin Hoegaardenin ja saksalaisen vehnäoluen välimaastossa. Melko hapokas olut on kyseessä, joka ehkä osaltaan tekee oluesta melko virkistävän ja raikkaan, vaikka siinä on selvästi läsnä myös tunkkainen, hiivainen elementti, joka lienee suodattamattomuuden peruja. Maku vie mielen siihen osaan Eurooppaa jossa sylki lentää kun käskyjä huudetaan, tai toisaalta missä ruoho palaa, enkä nyt tarkoita maastopaloa, mutta juomassa on kuitenkin ehkä hiukan epämääräinen aspekti joka vie ajatukset amerikkalaistyylisiin pale aleihin… päällimmäisenä lienee juoman virkistävän raikas yleisilme, jota tunkkaisuus ei juurikaan vaimenna, mutta myös jälkimaun humalainen katkeruus vie ajatukset Mahdollisuuksien Maahan. Samalla on kuitenkin todettava että jälkimaku ja transitio siihen on tämän oluen selvästi suurin ja räikein heikkous: vehnäolutmainen, makeahko maku katoaa kuin taikaiskusta, ja sen tilalle nousee suorastaan tökerön jyrkästi humalan kuivaava katkeruus. Kummassakaan maussa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan vika on juurikin siirtymässä. Lämmetessä makuun kehittyy myös vähän kasviskeittoliemen makuista, ikävästi särähtävää vivahdetta, jota moni muukin on kritisoinut… onneksi tämä ei kuitenkaan dominoi liikaa.

Vaikka aiemmin kesällä annoimme Nokian Panimon Keisari 66:lle suopean arvion, olemme sittemmin joutuneet toteamaan että 66 on korkeintaan keskinkertainen, oikeastaan jopa alempaa keskiluokkaa (kuten mekin) edustava olut. Ameriikan Ale vaikuttaa huomattavasti enemmän kulutusta kestävältä. Ei tämäkään mikään huippuolut ole, vaan häviää ihan selvästi esim. Foundersin All Day IPA:lle tai Sierra Nevadan Pale Alelle, tai oikeastaan aika monelle muullekin jenkkityyppiselle pale alelle, mutta markettihyllymittapuun mukaan ihan kelpo juoma, jota juo ihan mielellään vioistaan huolimatta.