Stallhagen, Suomi (Belgia?). Ale, 4.5%. Pullo, 37,5cl.

Viime kesänä Stallhagen pääsi uutisiin tällä oluellaan, joka on valmistettu muutama vuosi sitten löydetyn hylyn uumenista löytyneiden viiden olutpullon perusteella. Pullot lähetettiin tietellisesti analysoitaviksi ja tutkittaviksi, ja tutkimustulosten perusteella Stallhagen loi tämän oluen, jota Stallhagenin lehdistötiedotteessa kutsutaan perinteiden, historian ja nykyaikaisen panimotaidon yhdistelmäksi. Kaiken kukkuraksi osa tuotosta ohjataan merenkulkuhistorian tutkimustyöhön ja – mikä tärkeämpää – Itämeren ympäristön parantamiseen. Dokaamista hyvään tarkoitukseen siis! Pullossa ei muuten mainita kuka oluen on valmistanut, vain että valmistuttaja on Stallhagen – kotimaa voi siis oikeasti olla Belgia, jonka KU Leuvenin yliopiston henkilöstö on osallistunut oluen rekonstruointiin.

Fiinisti korkkikorkilla sinetöidyt kaksi testaustarkoitukseen hankittua pulloa käyttäytyivät tyystin eri tavalla: toinen aukesi helposti ja äänettömästi ja kaatui tuoppiin pahemmin vaahtoamatta, toinen aukesi poksahtaen kuin mikäkin skumppa, ja vaahtosi hullusti. Molempien tuoppien vaahto kuitenkin laski melko nopeasti ja vähänlaisesti jälkiä jättäen. Lienee sinetöimistavan aiheuttamaa tämä.

Väriltään olut on punertavan oranssi, hiukan samea ja reilusti poreileva, tuoden siten hiukan mieleen brittisiiderin. Tuoksu tuo mieleen tavanomaisen lagerin tai alen, mutta perusmarkettibisseä enemmän mieleen tulee esim. oktoberfestoluet. Hapokasta, terävää mallasta siis. Tuoksussa on myös mukana hedelmää, vähän samalla tavalla kuin Duvelissa. Humalaa ei ole läsnä, mutta jo pullon etikettikin oikein mainitsee että esikuvan mukaisesti humalan katkeruutta ei juuri ole (ainesosaluettelossa humalaa ei ole mainittu, joten tästä voi vetää sen johtopäätöksen ettei humalan valmistuksessa ole olutta, eikun).

Oluen suutuntuma on kiva, jotenkin täysin erilainen kuin oikeastaan missään muussa oluessa joka ainakaan äkkiseltään tulee mieleen, huomattavasti kevyempi ja etenkin vaaleiden oluiden mittapuulla huomattavan pehmeä. Hapokkuus tulee jälkijunassa, olut rupeaa poreilemaan suussa kun se on hetken ollut siellä. Etiketin ja muun mainonnan paasauksesta huolimatta maku on kyllä pitkälti peruslagerin (enemmän lagerin kuin alen) maku, jossa on kuitenkin selvästi aistittavaa hedelmäisyyttä ja jälkimaussa hapokkuuden korostamaa lievän talvista mausteisuutta, maustepippuria tms. Markettilagerista, johon tämä tosiaan mielestämme paremmin vertautuu kuin aleen, tämän erottaa myös selkeä humaloinnin vähyys. Etiketin mainitsemaa viinimäisyyttä tässä ei ole, mielikuvitusta käyttäen ehkä etäistä valkoviinimäisyyttä, mutta silloin voisi melkein myös kuvitella näkevänsä pikku-ukkoja kuussa. Katkeruuden vähyys antaa kuitenkin oluelle loppupeleissä yllättävän tärkeää joskaan ei ihan mullistavaa luonne-eroa nykyiseen markettilageriin, tehden Historic Beer 1843:sta helpommin nautittavaa, kevyempää ja raikkaampaa kuin nykylagerista. Olut on sen verran kevyt että on vähän kiikun kaakun meneekö se vetisenpuoleiseksi vai pysytteleekö se onnistuneesti erittäin kevyen oluen puolella.

Stallhagenin Historic Beer ei ole mikään olutharrastuksemme virstanpylväsolut eikä muutenkaan yksinään makunsa puolesta ikimuistettava olut, mutta ihan mukava kuriositeetti joka on helposti juotava ja selvästi perusbisseä parempi olut. Kuuden euron pullo nyt saakin olla, piru vieköön.