Suomenlinnan Panimo, Suomi. Bitter, 4.5%. Pullo, 0.5l.
Greene King, Englanti. Jouluolut/Ale, 4.2&. Pullo, 0.5l.

Hajaoluita, joita on kaappiin kertynyt: Rocking Rudolph oli lahja, ja Spithead tuli ostettua muuten vaan. Sekä Suomenlinnan Panimo että Greene King ovat entuudestaan tuttuja panimoita, eikä kumpikaan ole toistaiseksi onnistunut ihan kybällä vakuuttamaan. Josko sitten nyt?

Spithead kaatuu tuoppiin runsaasti vaahdoten, kuten bitterin kuuluukin, ja jättää pinnalle pysyvän parin sentin kerroksen paksua, kermaista vaahtoa. Olut itse on väriltään nougatin ruskea ja mukavan samea. Brittityylisen puumaisen humalan alla on mallasta jopa ruisleipämäisessä muodossa, mikä antaa Spitheadille perin epäbrittiläisen kokonaistuoksun, jossa on myös pieni häivähdys bulkkilagerin yrjöntuoksua. Rocking Rudolp puolestaan ei vaahdonnut juuri lain ja on väriltään mahonkinen, oikeassa valossa jopa rubiininen, tummempi kuin Spithead mutta selkeästi olemukseltaan kirkkaampi ja jotenkin limumaisempi. Tuoksu on aika kevyt ja ohut, ja siinä on inkiväärioluille tyypillisempää mausteisuutta.

Spithead on melko kuivan humalainen ja todellakin ruisleipäinen myös maultaan, mutta bulkkilagerin haamu yltää ikävä kyllä makuun asti ärsyttävässä valjuudessa ja – kylläpä vain – yrjönmaussa. Olut on myös tunkkainen, mikä ei yllätä ottaen huomioon sen sameuden, mutta tunkkaisuus on vääränlaista, ummehtuneen ikävää. Jälkimaku on aika pitkä ja suuta kuivaava, mutta yrjöisyyskin jää suuhun asumaan. Moni bulkkilagerikin menee tätä helpommin alas, pitkälti koska niissä on vähemmän makua.

Rocking Rudolph on kuten St. Edmund’s Golden Beer: hyvin valju ja laimea, ohut ja vetinen jopa. Hyvin mehumaisen kevyt olut on maultaan kylläkin kevyen mausteinen mutta pääosin ihan vaan kevyt: etenkin Spitheadin jälkeen voisi melkeinpä yhtä hyvin juoda vettä. Kun sama vika vaivasi St. Edmund’s Golden Beeriä, pistää se vähän miettimään että Greene King ei taida ihan valioluokan panimo olla. Tosin, eipä Suomenlinnan Panimokaan tee mitenkään positiivista vaikutusta Spitheadilla.

No, ei siis kumpikaan onnistunut tälläkään kertaa. Rocking Rudolph vetää pidemmän korren, mutta kunnia on kyseenalainen koska tämä suoritus tulee siitä että se ei maistu pahalta kuten Spithead, se ei yksinkertaisesti maistu oikein miltään. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Spiheadin loppua kohden täytyy todeta, että yksi vastenmielisimmistä oluista mitä on tullut toviin maistettua.