Hailuodon panimo, Suomi. Altbier, 4.3%. Pullo, 0.75l.

Vaahtovammalasta olutta, terse. Parasta ennen -päiväys ei ole vielä lähelläkään, mutta tämä Hailuodon olut vaahtosi kuin vesikauhuinen koira vaahtokylvyssä. Pullosta oikein tursusi ulos vaahtoa avauksen myötä, ja laseihinkin tuli alkuun lähinnä vaahtoa. Liekö patenttikorkki ollut huonosti kiinni? Paksua tuo vaahto ainakin on, eikä laskeudu nopeasti.

Oluen väri on nätin punertava, mahonkisen ruskea ja melko täyteläinen, joskaan ei erityisen tumma. Tuoksua on hiukan vaikea aistia paksun ja hemmetin sitkeän vaahdon alta – eihän tuo vaahto tahdo laskea lainkaan! Mutta lakatun puumaisia, kalsean hedelmäisiä, aavistuksen kirpeitä sekä myös maltaisia piirteitä tuoksusta löytyy. Yrttinenkin – ja ikävän joskaan ei ihan ylitsevuotavan etikkainen.

Maussakin etikan (punaviinietikan) sävyjä löytyy häiritsevyyteen asti. Muutenkin oluessa kalseat, terävät maut jylläävät. Maltaisuutta ei ole kuin aivan kevyelti, eikä muutenkaan altbierin tai tummahkon saksalaisen oluen piirteitä mausta löydy. Etikkaisuuden alla ikävän ohut ja hailakka olut. Arvelemme että tämä pullo on mennyt pilalle, vaikka päiväystä on vielä melkein puoli vuotta eikä pullo ainakaan meidän hallussamme ole osumaa ottanut. Eikä tietenkään ole ollut auringossa. Ikävä kyllä pikakatsaus netissä oleviin arvioihin – esim. Arden arvio vuodelta 2017 tämän hiukan heikommasta variantista – antaa samanlaisia makuhuomioita ja -tuomioita, mikä ei anna mairittelevaa kuvaa tästä oluesta. Pilalla tahi ei, niin tässä oluessa ja ainakin tässä pullossa Hailuodon kirves kalahti kyllä kiveen.

Näin tällä kertaa.