Brasserie De Brunehaut, Belgia. Belgiale, 6.5%. Pullo, 0.33l.

Belgia goes ravintopoliittisesti korrekti vai mikäs nyt on kyseessä, kun tuoppiin kaatui juuri belgialainen luomuolut joka kaiken kukkuraksi on myös gluteeniton? No, oli mikä oli, niin tätä on nyt tuopissa ja kohta juomme sitä. Ja täts it.

Lasiin kaataessa ei vaahto jätä epäilyksen häivää: belgiale on kyseessä. Vaahto on hapokasta, poreilevaa, kaatovaiheessa jopa saippuamaista, mutta eliniältään lyhykäistä. Nopeasti kaadon jälkeen vaahto haihtuu ja jäljelle jää hyvin ohut ja hyvin epätasainen, hiivaisen ”kokkareinen” kerros vaahtojäännöstä. Hyvin samea olut on väriltään punertavanruskeaa, hiukan pronssistakin, ja liian tummaa ollakseen vaalea ale mutta toisaalta myös liian vaalea mennäkseen ainakaan ihan ehdoitta tummien alejen karsinaan. Melko tyypillisen belgialen oloinen ulkonäöltään kuta kuinkin jokaisella osa-alueella.

Tuoksu on melko jännä: siinä on palanut aspekti, ja nimenomaan palanut, ei paahtunut – aivan kuin joku polttanut paahtoleivän karrelle, löytyypä myös häivähdys jopa sytytysnestemäisyyttä. Alta löytyy belgialeille tyypillistä turpean kypsää, tummaan taipuvaista hedelmäisyyttä. On vaikea, oikeastaan liki mahdotonta sanoa onko palanut vivahde tuoksussa hyvä, vain omituinen vai jopa paha; jokainen nuuhkaisu tuo sen nenään hiukan erilaisena. Joskus se on päällekäyvänä läsnä, joskus aavistuksena taustalla – mutta yksi on selvä, jyrkkyydessään se onnistuu (tai siis ”onnistuu”) ohentamaan tuoksua.

Suutuntumaltaan olut on keskiverron hapokas. Ikävä kyllä palanut vivahde tuntuu maussakin, ja siinä ei tarvitse arpoa pitkään: epämiellyttävähän se on. Pohjaanpalanut vilja, vaikkapa puuro tai leipä, ei ole kovin kiva maku. Maussa tämä piirre on auttamattomasti liian voimakas ja liian pinnassa, minkä takia tyypillisempi belgialemainen täyteläinen ja kypsä hedelmäisyys jää liiaksi paitsioon. Maun kaari on kärtsänneestä leivästä alkoholiseen närästykseen ja harmillisen ohueeseen, jopa vetisen tylsään jälkimakuun. Lämpeneminen ja maun kerrostuminen eivät millään tapaa paranna makua, oikeastaan täysin päinvastoin.

Välillä sitä iskee kirveensä kiveen – Brunehautin Ambréen kohdalla näin kävi oikein oppikirjaesimerkin veroisesti. Luomu, gluteenittomuus ja köykäinen maku, siinäpä ihana kolmikko.