Paloaseman Panimo, Suomi. Stout, 4.5%. Pullo, 0.5l.

Helsingissä sijaitseva, tänä vuonna avattu Pien on jo saanut kosolti julkisuutta osakseen, eikä suotta: puljun missio kun on pitää valikoimissaan kutakuinkin jokaista suomalaista pienpanimo-olutta… tietenkin, kiitos Suomen viisaan ja reilun ja fiksun lainsäädännön, vain maitokauppavahvuisia. Tästäkin rajoitteesta huolimatta kaupan pyrkimys on hieno, sillä tätä nykyä Suomesta löytyy niin monta pienpanimoa ettei niistä tahdo pysyä kartalla eikä jokaisen tuotteita saa Alkosta tahi kotipaikkakunnan ravintoloista.

Yksi näistä panimoista on Lohjalainen Paloaseman Panimo, joka oli Ummikoille entuudestaan tuntematon. Pienestä kuitenkin tarttui mukaan Nokipalo-stoutia, joka kuuluu sarjaamme vaahtovammaiset oluet: kaataessa ensialkuun yli 3/4 tuopista oli pelkkää vaahtoa. Ja olipa se vaahto vielä erinomaisen rumaa, saippuamaisen ilmavaa ja höttöistä vaahtoa, joka ei sovi lainkaan tummalle oluelle. Hyi hyi. Hetken sai kaataa pikkuliruja tuoppiin ennen kuin pullo tyhjeni, mutta päästiinhän sinne lopulta!

Loppujen lopuksi oluen pinnalle jää n. puolentoista sentin pysyväisempi kerros jo kuvailtua saippuamaisen höttöistä vaahtoa. Väriltään olut on mustaa jossa ehkä kevyttä rusehtavaa häivähdystä. Pullossa jälkikäytetyssä Nokipalossa on sakat mukana, jotka tietysti pyöräytimme ja kaadoimme tuoppeihin. Sakkaa ei painu pohjaan, vaan jakautuu melko hauskasti koko tuopin alalle. Ihan kuin oma olutlumisadepallo, ravista ja katso kuinka sakka pyörii!

Tuoksu on ehkä aavistuksen kevyt, mutta onpa toisaalta kyseessä markettistout. Siinä on mukavasti sekä tumman paahtuneita että hiukan maitomaisen makeita sävyjä. Paahtuneisuus on tuoksun pääsävy, ja siinä on havaittavissa myös kevyitä lakritsisen suolaisenmakeita sävyjä. Aika perinteinen stoutin tuoksu, mutta ihan onnistunut sellainen.

Kuten markettivahvuiselta stoutilta sopii odottaa, on Nokipalo melko kevyt ja rungoltaan hiukan ohutkin. Mausta löytyy kitkeryyttä, paahtuneisuutta ja siirappimaisen tahmeanmakeita sävyjä. Etenkin jälkimaussa kitkeryys on voimakasta, aivan kuin liki pohjaan palanut viimeinen tilkkanen pitkään pannussa seissyttä kahvia. Tulee hiukan mieleen Mallaskosken Kuohu Valioluokka Stout johon on sekoitettu pieni määrä Nogne O:n hirveää Inferial Stoutia; jälkimmäisestä tuttu tahmea makeus ei oikein vakuuta, mutta kitkerät ja paahtuneet sävyt toimivat ihan mukavasti. Loppujen lopuksi Nokipalo on kuitenkin aavistuksen yksiulotteinen ja liian heiveröinen hyväksi stoutiksi – lähimarketin hyllyllä tämä tosin olisi tervetullut näky.

Ensikosketus Paloaseman Panimoon tapahtuu siis melko ennalta-arvattavissa merkeissä: harvassa ovat oikeasti onnistuneet markettivahvuiset stoutit, eikä Nokipalolla ole asiaa tähän harvalukuiseen kategoriaan. Sen sijaan se sopii mukisematta ”markettistoutiksi kelpo” -kategoriaan, mikä loppujen lopuksi on riittävän hyvä, noh, markettistoutille.