Kesä, helteet ja loman viimeinen viikonloppu – kas siinä jo kolme hyvää syytä juoda muutama olut, ja kun Helsingissä vielä sattui olemaan Suuret Oluet Pienet Panimot -tapahtuma samana viikonloppuna, niin siinähän oli se neljäs ja viimeinen hyvä syy uppoutua oluen humalaiseen ja maltaiseen syleilyyn. Nokkamme käänsimme siis kohti Helsinkiä ja kokkamme kohti SOPP:ia, tehden ennen varsinaista soppailua pienen koukkauksen Elielinaukion Vltavassa lounaan merkeissä. Lounaan yhteydessä nautimme Ridgewayn IPA:n, joka oli tuoksultaan melko mitäänsanomaton ja olemukseltaan melkeinpä liiankin kirkas, kohtalaisen hapokas ja liki täysin vaahtoamaton. Maku oli onneksi valjua ulkoista olemusta parempi, vaikka melko mitäänsanomaton olut on kyseessä: yllätys yllätys, humalapainotteinen oluthan tämä, hiukan brittialeille tyypillisellä hiivaisuudella, mukana kevyen teemäistä yrttisyyttä. Olut sopi kuitenkin ruuan kanssa ihan hyvin. Vaikkei Ridgeway IPA:ssa mitään suurempaa vikaa ole, ja vaikka sitä voisi kuvitella juovansa toiste, on se kuitenkin niin vankasti keskikastin ottelija ettei se inspiroinut suurempia runoilemaan.

Kun vatsassa oli vähän ruokaa toivottamassa olutta tervetulleeksi, suuntasimme Rautatientorille ja itse tapahtumaan. Vielä tässä vaiheessa lauantaita, yhden ja kahden välillä, ei portilla ollut mainittavaa jonoa ja tuopinkin sai lunastettua hetkessä. Panimoiden myyntipisteilläkään ei ollut jonoa nimeksikään, ja pienen etsimisen jälkeen löysi yleensä vapaita paikkoja varjossa olevasta istuma- tai seisomapöydästä, kun taas auringossa olevista pöydistä pystyi ihan vapaasti valitsemaan paikkansa. Tämä siitä huolimatta että tapahtuma-alueella oli ihan runsaasti ihmisiä jo tuolloin, ja iloinen sekä reipas puheensorina täytti alueen niin hyvin, ettei esiintymislavalla kitaraa rämpytellyttä ja lauluja lauleskellutta nuorta naisihmistä kuullut lainkaan. Melu ei kuitenkaan yltynyt liialliseksi. Yleisesti ottaen tunnelma tapahtumassa oli rentoutuneen letkeä ja letkeän rento, ihmiset olivat hyväntuulisia ja kohteliaalla päällä, eikä vielä tuohon aikaan päivästä paikalla ollut ainakaan kovin montaa känniördäilijää. Vessoihinkaan ei joutunut jonottamaan. Hintataso oli myös kohdillaan, suurin osa maisteluannoksista maksoi 3.50e. Vietimme SOPP:issa n. kaksi ja puoli mukavaa tuntia oluita maistellen, emmekä kohdanneet mitään mistä tekisi mieli valittaa, pikemminkin nostamme kaksi peukkua ylös onnistuneelle tapahtumalle. Ukko Ylijumalakin osoitti suosiotaan helteisillä kesäkeleillä.

Etukäteen olimme hiukan ylimalkaisesti tutustuneet eri panimoiden tarjontaan, ja muutama pakkomaisteltava oli kirjattu ylös, sekä mielenkiintoisimmat panimot, ja näitä muistiinpanoja käyttäen suunnistimme alueella pisteestä pisteeseen. Etukäteen olimme myöskin sopineet että nautimme ainoastaan viisi maistelukokoista annosta per lärvi, jottei mene kännin puolelle ja maistelu mene hukkaan. Aika hyvin tämä pitikin, sillä loppujen lopuksi joimme kumpikin kuusi annosta alueella. Ensimmäinen pysähdys oli Rekolan Panimon kohdalla, jonka Kaksi Kotia Choco-Cherry oli yksi ehdottomista testattavista. Toiseen tuoppiin juomauhriksi Ukolle joutui Tervahauta-porter. Ikävä kyllä molempia vaivasi vetisyys, Kahta Kotia enemmän kuin Tervahautaa. Muuten Kaksi Kotia oli aika mielenkiintoinen, tuoksussa tuntui pikemminkin marjaisuus kuin varsinainen kirsikka, mutta maussa marjaisuuden tunnisti nimenomaan kirsikaksi, joka toimi hyvin yhdessä suklaan kanssa. Ikävä kyllä vetisyys kampittaa Kahta Kotia liikaa jotta se voisi todella loistaa. Tervahaudassa tuoksuu nimen terva suklaan ja kahvin ohella, ja terva antaa hiukan savuistakin luonnetta sekä tuoksulle että maulle, jossa on paljon portereille ominaista makua. Ikävä kyllä Tervahautakin kompastui vetisyyteen. Ei kuitenkaan hullumpi aloitus soppailukierrokselle.

Tummien parissa jatkettiin, kun siirryttiin Ruosniemen Panimon hellään huomaan. Ruosniemen Sourniemen Stout oli niinikään ykkösprioriteetin matkakohde, joten sen valinta oli ilmeinen. Sen kaveriksi otimme Vahtimestari-vaniljastoutin. Helpompi ensiksi: Vahtimestarissa oli lievän metallinen tuoksu joka ei ollut täysin miellyttävä, mutta sen alta pystyi havaitsemaan ajoittain yllättävän tuhtiakin vaniljaisuutta. Maussa taasen ei tuntunut niinkään vaniljaa kuin kermakastiketta mämmin päällä. Maku oli täyteläinen, pehmeä ja sanalla sanoen hyvä. Sourniemen Stout on ihan oma lukunsa: aivan hirveä olut, joka silti oli kieltämättä loistavaa työtä. Tuoksu oli erittäin jännä vahvassa happamuudessaan, josta aistimme poltettua, viinamaista tuoksua sekä pohjaanpalanutta kahvia. Maku taas tyrmäsi molemmat, ja naureskelimme toistemme irvistäville ilmeille: etikkamaisen hapokas maku peitti alleen ihan liian vahvaa marjamehua, vähän kuin joku olisi lantrannut marjamehutiivistettä viinaetikalla. Huh huh! Haastavimpia oluita johon olemme törmänneet tähän mennessä, kumpikin arveli että tätä litkua ei saisi edes pientä tuoppia juotua, mutta samalla olimme melkeinpä hellyyttävän samaa mieltä siitä, että tinkimättömyydessään Sourniemen Stout on loistava, ja tavallaan korostaa juuri pienpanimokulttuurin hienoutta: kun ei kumarrella vain kaupallisuuden ylijumalalle, vaan tehdään olutta myös aidon intohimon, luovuuden ja visionäärisyyden takia, pystytään luomaan Sourniemen Stoutin kaltaisia, suorastaan valtavirtavihamielisiä luovuuden helmiä.

Aurinko posotteli taivaalla kuin mikäkin omahyväinen tulipallo, joten tuntui siltä että nyt olisi aika siirtyä synkkyydestä valoon, eli tummat oluet hetkeksi tauolle. Panimoravintola Bryggeri tarjosi vastauksen IPA:llaan ja Summer Alellaan. Molemmat olivat humalapainotteisia ja hedelmäisiä, ja niiden välillä olikin havaittavissa sellainen sukulaisuus, että vaikkemme olisi tietäneet, olisimme kenties osanneet arvata että ovat saman panimon tuotteita. Summer Alessa olikin paljon samaa IPA-oluiden kanssa, humalapainotteisuudesta ja sitrusmaisesta mausta lähtien, mutta juomaa loivensi trooppinen hedelmäisyys, joka teki Summer Alesta melko kevyen, virkistävän, raikkaan ja nimensä veroisen. IPA, ehkä hiukan yllättäen, oli tuoksultaan vähemmän humalainen, ja muutenkin juoma oli IPA:ksi hyvällä tavalla mieto, keskittyen virkistävyyteen humala-OD:n sijasta. Molemmat olivat oikein mieluisia uusia tuttavuuksia, ja näiden ansiosta Bryggeri taisikin nousta tämänvuotisen SOPP:in kärkinimeksi meidän listallamme.

Eräs tärkeimmistä nimistä listallamme oli Hanssin Jukka, Panimoyhtiö Hiisin höyryolut (l. steam beer); jo mainittu Kaksi Kotia Choco-Cherry oli muuten Rekolan Panimon ja Hiisin yhteistyön tulos. Hanssin Jukalla oli mielenkiintoinen, harvinaisen rasvainen tuoksu, joka oli miedonpuoleinen mutta josta silti aisti selvästi hedelmää, humalaa ja kermaa. Maultaan Hanssin Jukka toi mieleen hapokkaan lagerin, jossa on tavallista lageria enemmän humalaa ja hedelmää. Makukin oli kuitenkin melko mieto, ja juoman keveys toi etäisesti mieleen tietyt APA:t. Helppo, kevyt ja helposti juotava uusi tuttavuus.

Mutta mitkäs ne olutfestarit ovat, joissa ei isketä kirvestä kiveen ainakin kerran? Tällä kertaa kiven tarjosi Ahvenanmaalainen Stallhagen Blueberry Alellaan, joka oli aikamoinen esanssi- ja markettilagerhybridihirvitys. Tuoksu vielä menetteli, laihan lagermaisuuden päällä aavistuksen esanssista mustikkaa, mutta maku menikin sitten päin (marja)metsää pahemman kerran: maultaan todella vetinen ja valju, jossa eniten ihan perusmarkettilagerin mitäänsanomatonta makua. Tämän päälle on sitten pultattu melko heikosti istuvaa, esanssista mustikkamaisuutta, ja epämiellyttävä lopputulos muistuttikin Saimaan Juomatehtaan Marsalkka Luomukarpalo -hirvitystä. Ehdottomasti huonoin olut jota testasimme päivän aikana. Onneksi Stallhagen tarjoili myös ihan kelpo juotavaa tuopeistamme US Red Alen muodossa, jolla oli hiukan hintelän humalainen, kevyen metallinen, kevyesti maltaisen makeahko tuoksu ja humalapainotteinen maku, josta kuitenkin myös havaitsi helposti maltaista makeutta. US Red Ale olikin ihan hyvä, jonka takia emme langetakaan fatwaa Stallhagenin päälle.

Tässä vaiheessa ennalta sovitut viisi oli juotu, mutta yhteistuumin päätimme että yhdet vielä jotta Blueberry Ale ei ole viimeinen muisto SOPP:ista. Saimaan Juomatehdas sai kyseenalaisen kunnian tarjoilla meille jäähyväismaljat, eli Spelt IPA:aa ja Smoke House Porteria. Speltti-IPA oli pitkälti ihan perus-IPA, vaikka olikin aavistuksen makeampi ja hunajaisempi sekä tunkkaisempi kuin monet IPA:t, eikä yhtä greippinen. Ihan hyvä IPA, joskin odotimme ehkä suurempaa irtiottoa, kun ottaa huomioon, että jo nimessä korostetaan oluen erilaisuutta normaaliin IPA:aan. Smoke House Porterissa oli vähän savua perusporterin päällä, yleisilmeen ollessa melko paahteinen, tumma sekä myös humalainen. Kumpikaan juoma ei ollut mahtava, mutta ihan hyviä kuitenkin.

Saimaan Juomatehtaan juomien kulahdettua kurkusta alas suuntasimme muualle katsomaan kuinka jättirobotit hakkasivat toisia jättirobotteja jonkun nimellisen juonen puitteissa, ja olutmeininki jatkui Viikinkiravintola Haraldissa sekä Kitty’sissä, mutta siinä vaiheessa emme enää jaksaneet avata Wirallista Ummikkoin Muisticiriaa, joten ei siitä sen enempää. SOPP oli oikein onnistunut reissu, joka tehdään aivan varmasti uudestaan ensi vuonna!