Helmi-maaliskuun taitteessa Ummikkopariskunta suunnisti taas vaihteeksi kohti Tamperetta, pääosin bändejä katsomaan, mutta myös olutta juomaan. Eli Onnibussilla Tampereelle aluksi, ja siellä sitten kaljan, ruuan ja ruman musiikin merkeissä mentiin pari päivää. Matkan päätarkoitus oli Tampere Bootboisin, eli Tampereen Oi!- ja skinheadporukan järkkäämät bileet, joissa tällä kertaa pääesiintyjänä oli brittiläinen Oi!-legenda Condemned 84.

Tässä olisi kuva keikasta, mutta ikävä kyllä Ummikko M joutui palauttamaan työpuhelimen työsuhteen päättymisen takia, ja unohti tietenkin ottaa kuvat talteen ennen puhelimen nollausta. Kuvaa ei siis ole. Iltamissa soittaneet bändit olivat Tamperelainen Tammerfist, Suomen parhaimpia Oi!-pumppuja ja takuuvarma livebändi, Mikkeliläinen Oi!-poppoo Brewdriver sekä tosiaan brittiläinen Condemned 84. Kaikki bändit olivat hyvässä vedossa, ja etenkin Condemned 84:in aikana meno oli aikamoista, kuulapäät ja muut päät riehuivat pienessä Dog’s Home -pubissa villisti ja vaikkei turpakäräjöintiä esiintynyt, ei ihan täysin vahingoitta taidettu selvitä sillä meno lavan edessä oli melko rajua, kuten punk-keikoilla tuppaa olemaan. Mahtavat iltamat, mutt nyt olennaiseen, eli kaljaan:

Gastropub Soho

Gastropub Soho on ihan juna-aseman likellä sijaitseva mukava brittihenkinen pubi, jossa on reilu juomavalikoima (paljon Fuller’sin tuotteita!) ja erittäin hyvää pubiruokaa. Tänne Ummikot suuntasivat ekana myöhäisen lounaan ja päivän toisen kaljan merkeissä (ekat nautittiin asiaan kuuluvasti heti kymmenen pintaan Helsingin Vltavassa!). Sohossa soi brittihenkinen musa, eli ska:ta, brittipoppia, taisipa pari punkralliakin tulla. Maittavan ruuan kaveriksi valitsimme Weird Beardin Hive Mind -hunaja-alen. Bittermäinen, kuivakka, simatyylinen ja hunajainen oli tuoksu, eikä maku poikennut tuosta paljonkaan: puumaista humalaa, makeaa mallasta, hunajaista vahamaisuutta eli periaatteessa bitter hunajalla. Olut oli melko raikas eikä kovin katkeroinen, ja siten hyvä bitter; Untappedissa ko. olut on luokiteltu American red/amber aleksi, mutta kyllä maku vei ajatukset hyvin vahvasti brittein saarille ja bittereihin. Hyvää brittiruuan kanssa, ja luultavasti paras Weird Beard tähän mennessä!

Ruby & Fellows

Ruby on muodostunut Ummikoille pieneksi perinteeksi, ei Tampereen visiittiä ilman paria siellä. Päiväsaikaan paikka on yleensä mukavan tyhjä, kun taas lauantai-iltana siellä on kyllä porukkaa mutta pöydänkään löytäminen ei ole mikään mahdoton tehtävä. Meluisaa siellä iltaisin kyllä on. Tällä kertaa testasimme safkapuoltakin, ja positiivista kommenttia siitä: kohtuuhintaista, reilun kokoisia annoksia, nopea palvelu, ja ennen kaikkea hyvää ruokaa. Ruby’sin palvelu on myös aina ollut hyvää, kohteliasta ja ystävällistä, joten voinee sanoa että Ruby’s on yksi Ummikkojen suosikkiravintoloista.

Perjantaina käväisimme siellä itse asiassa kahteen otteeseen: ensin yhden kaverin kanssa parilla ja illalla vielä muutamalla iltamyssyllä. Ekalla visiitillä kahdesta kierroksesta ensimmäisellä päädyttiin Wychwoodin luultavasti parhaimpaan tuotteeseen, Hobgobliniin sekä Greene Kingin Double Hop Monster IPA:aan. Näistä Hobgoblinilla on ruohomainen, bittermäinen tuoksu jossa karamellimallasta melko vahvasti. Maku hiivainen, karamellinen, hapokas eikä kovin humalainen. Ei ihan loistava, mutta oikein hyvä: suurin vika lienee hiukan ylilyöty makeus. Greene Kingin hirviö-IPA on muuten pettymyksen tuottaneen panimon paras tähän mennessä, tuoksultaan hiivainen ja hiukan sitrusmainen ja maultaan hiukan hiivainen, kevyt ja raikas vaikka selkeästi IPA, ja helposti juotavan nautittava.

 

Kakkosrundilla Ummikko M löi kirveen kiveen ja valitsi Wisbyn Oaked Porter 2013:a: tuoksultaan mahlaisen siirappinen, alkoholinen, tumman tervainen, havuisa ja kirpeä. Maussa myös tervaisuutta, havuisuutta ja makeaa palanutta siirappia. Oikeastaan Oaked Porter maistui lähinnä yskänlääkkeelle ja tervalle ja oli ihan pirun hirveä sekä vastenmielinen. Kumpaisellakin Ummikolla teki pahaa saada tuoppi juotua loppuun asti.

Perjantaina ruokailun jälkeen pysähdyimme vielä parille Ruby’sissä: Orkney Breweryn Dragonhead Stout sekä jenkkiläisen Kona Brewing Co.:n Castaway IPA. Castaway on tuoksultaan sitruksinen, greippinen, hedelmämehumainen, appelsiinimainen ja kirpeähkö. Suutuntuma on hapokkaanpuoleinen, ja maultaan melko tyypillinen, helpohko ja kevyt jenkki-IPA. Ihan hyvä, muttei kovin omaperäinen. Dragonhead on melko mieto tuoksultaan: paahteisen suklainen ja hyvin makea joulusuklaisella tavalla. Hapokkaan stoutin maku on oudon kevyt olematta vetinen, terävän paahtunut ja täynnä mokkaisia sävyjä. Aika hyvä.

Lauantaina ruokailun yhteydessä nautimme Suomenlinnan Panimon Piper Witin, belgityylisen vehnäoluen, sekä Orkney Breweryn Northern Lights -pale alen. Piper Wit oli tuoksultaan todella kukkainen ja jopa hajuvesimäinen mutta keinotekoisen esanssimainen oudon epämiellyttävällä tavalla. Maku appelsiinimehumainen, rasvainen, kukkainen, kevyt, kevyen mausteinen (korianteria, pomeranssia, appelsiinia), eikä loppujen lopuksi erityisen hyvä. Northern Lights puolestaan oli tuoksultaan todella mieto, hiivainen ja tyypillisen brittiläinen ale. Maku seurasi samoja askelmerkkejä: makeaa mallasta, puumaista humalaa, kevyt ja hiukan imelä. Ei tämäkään mikään täysosuma ollut ja rupesi tuopin loppua kohti tökkimään.

Plevna

Plevna on Ummikkojen toinen vakiomesta Tampereella: tänne pitää päästä syömään. Tosin ruokalistaa oli taidettu uusia sitten viime visiitin, eikä muutoks ollut varsinaisesti parempaan suuntaan? Ruoka ei ole mitenkään kovin erikoista, mutta hyvää suomalais-saksalais -hybridihenkistä mättöä joka ei jätä nälkäiseksi, ja oman panimon pääosin laadukkaat oluet täydentävät ruokailukokemusta mukavasti.

Tällä kertaa ruuan kanssa päädyimme kokeilemaan kausiolutta, Cupido American Alea. Tuoksultaan sokerisen makea, hattaramainen ja jotenkin läpeensä vaaleanpunainen olut: kevyttä humalaa ja ällömakean karamellisoitua mallasta. Maku aavistuksen ohut sekä hyvin makea ja sokerinen, miedon humalainen ja kevyttä ylimakeaa mallasta. Ylimakeudessaan hiukan outo muttei huono, joskin pieni soramainen vivahde sekä tuoksussa että maussa laskivat kokonaispisteitä.

Konttori

Konttori on paikka josta harmillisen helposti voisi tulla olohuoneemme jos olisimme kaksin elävä, kevyesti alkoholisoitunut tamperelaispariskunta. Vaan koska emme ole, tyydyimme pariin kierrokseen oluita ko. paikassa lauantaina levyostosten jälkeen. Mukava, ainakin päiväsaikaan melko hiljainen paikka jonka olutvalikoima oli erinomainen.

Ensimmäisen kierroksen ottelijat: Fuller’sin Red Fox (hanassa) sekä Weird Beardin Black Perle. Punakettu oli väriltään punertavan tumman kuparinen ja kovin nätti, tuoksultaan mieto, makea ja karamellisen maltainen. Maultaan kyseessä on hiivainen perusale/bitter jossa pientä lisämakeutta ja kevyttä hedelmäisyyttä, ja varovaisen olematonta humalaa. Fuller’sille tyypilliseen tapaan ei kovin innovatiivinen olut, mutta laatu korvaa kokeilunhalun tässäkin tapauksessa. Musta helme, kahvinen milk stout, oli Weird Beardille tyypilliseen tapaan runsaasti (sekä hapokkaasti) vaahtoava tapaus. Tuoksu pehmeän paahteinen ja kahvinen. Maku oli selvästi jyrkempi ja paahteisuudessaan hapokas ja jopa aavistuksen sapekas, jättäen vähän turhan napakan jälkifiiliksen suuhun. Weird Beardille tyypillisesti aika keskinkertainen tapaus, liika sapekkuus ja hapokkuus pilasivat tämän milk/sweet stoutin. Pisteet Fuller’sille.

Toisella kierroksella erää ottivat klassikkopanimo Anchorin Anchor Porter sekä ruotsalaisen Nils Oscarin Rökporter. Rökporter oli todellakin savuinen tuoksultaan, sekä paahteinen ja tervainen, mutta maltillisella tavalla. Maussakin oli reilusti savua, mutta kokonaisuutena silti aika pehmeä. Savussa oli pientä Schlenkerlamaisuutta, eikä maku savun alla ollut erityisen paahtunut: makunsa puolesta enemmän savuolut kuin porter siis, ehkä? Pidemmän päälle savuisuus rupesi kuitenkin vähän tökkimään, mitä ei Schlenkerlan tapauksessa tapahdu! Anchorin tumma oli tuoksultaan aika mieto, suklainen ja hedelmäinen, nojaten vähän jopa barley winen suuntaan. Maultaan niinikään makean hedelmäinen, mutta suklaisuuden sijasta maltainen ja selvästi barley winemäinen mutta sen verran kevyt, että pysyy juotavuuden rajoissa. Loppujen lopuksi Nils Oscar vei voiton.

Dog’s Home

Meille lähinnä keikkapaikkana tuttu Dog’s Home on aseman kupeessa sijaitseva pienehkö baari, jolla on yllättävän hyvä olut- sekä siiderivalikoima näinkin pieneksi ja tavallaan aavistuksen nuhjuiseksi paikaksi. Keikkamestana hyvä pienille keikoille. Muuten Dog’s Homessa tuli pysyttyä tutuissa juomissa, mutta Newcastlen Werewolf-bitteriä tuli testattua: paljon samaa kuin klassisessa sekä melko hirveässä Newcastle Brown Alessa, mutta sorainen pähkinäisyys oli vaimeampana tässä, tehden Werewolfista selkeästi juotavamman serkun. Tästä ei näköjään saatu onnistunutta kuvaa.

Muut

Hotellihuoneessa tuli myös nautittua parit:

Bryggerin Golden Ale oli olemukseltaan oljenkeltaisen kalpea, mutta vaahtosi kauniisti jättäen pysyvähkön vaahtokukan ja reilusti pitsiä lasin reunoille. Tuoksu oli appelsiinimaisen humalainen johon ajan myötä kehittyi kuivaa hiivaa, mukana myös greippisyyttä mutta mallasta hyvin heikosti. Maku melko katkeroisen humalainen ja alkuun vähän yksiulotteinen, mutta ajan myötä pientä vaihtelua tuo appelsiini. Loppujen lopuksi humalapainotteinen Golden Ale oli vähän tylsä mutta ihan pätevä.

Black Islen Hibernator Oatmeal Stout oli tuoksultaan suolainen, tumman salmiakkinen, kauramaisen rakeinen ja alkoholinen. Maku tyylikkäällä tavalla paahtuneen ja salmiakkisen suolainen. Oikein vaikuttava tuttavuus.

Tummaa linjaa jatkaen, Pyynikin Käsityöläispanimon Vahvaportteri oli samanhenkinen kuin Hibernator, mutta jyrkemmän hapokas ja tasapainoisemman salmiakkinen tuoksussa, maussa puolestaan Hibernatorin tapaan pehmeän ja samettisen paahdettu ja suolainen, mutta mukana marjaisen maltaista makeutta. Oiva olut tämäkin.

Näissä merkeissä Ummikot siis viettivät viikonlopun Tampereella. Olutmäärä oli itse asiassa yllättävän pieni, vaikka kyllä siihenkin ihan ns. kivasti paloi rahaa, kuten myös levyihin ynnä muuhun olennaisen tärkeään.