Kompaktin ja epäonnisen kesäloman huipentuma olivat tänä vuonna Helsingin SOPP-festarit. Ensimmäistä kertaa festareille oli mahdollista tehdä pöytävaraus, joka olikin niin kutkuttavan höperö ajatus että pistimme kaveriporukalla pöytävarausta menemään, ja niin sitten festarien vikana päivänä eli lauantaina Ummikot pääsivät vissiin ekaa kertaa elämässään yhtään millekään VIP-alueelle.

Ensi alkuun kehaistaanpa järjestelyitä: pöytävarauksen lunastus toimi oikein mallikkaasti erittäin ystävällisen palvelun kera, erillinen VIP-alue oli olosuhteisiin nähden oikein mukava, eikä rahvaan alueen melu kantautunut sinne liikaa, eli keskustelu ilman huutamista sujui vaikka pääalueella oli aikamoinen mekkala. Kivana lisänä oli täysin sallittua tuoda ns. ulkopuolisia VIP-alueelle, kunhan vain tulivat sinne pöytävarauksen tehneen kanssa. Ja kun hintakin oli huokeat 30e kahdeksalle henkilölle, niin olihan tämä aivan loistava lisäpalvelu! Muutenkin nostamme peukkuja järkkäreille: mukavat festarit Helsingin sydämeen olivat järkänneet, ja vaikka populaa piisasi eivät jonot venyneet mahdottomiksi ja muutenkin väentungoksesta huolimatta alueella pystyi liikkumaan.

Mutta, festarien ja blogin pääasian kimppuun, eli ne oluet! Käydäänpä ne läpi kronologisessa järjestyksessä…

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pyynikin Käsityöläispanimon ständi, ja juomina Pirun Polkka sekä Papan Vanillastout. Tämä Tampereella tutuksi tullut panimo on tähän mennessä onnistunut mukavasti, ja vaikkei kumpikaan festarin kärkeen yltänyt eivät ne tuottaneet pettymystä. Pirun Polkassa, jonka vahvuus on muuten 6.66%, tuoksuu humalaa ja pähkinää perin kotikaljamaisen perustan päällä, ja maussa yhdistyi mukavalla tavalla jenkkityylinen humala brittityyliseen bitterin puumaisuuteen. Toimiva yhdistelmä. Papan Vanillastoutin tuoksussa ei vaniljaa pahemmin ollut, pikemminkin tumma paahteisuus siinä dominoi. Mausta löytyi onneksi sitä vaniljaa, ja melko pehmeä ja kevyt stout toikin mieleen Samuel Smithin Organic Chocolate Stoutin ilman suklaata: ei tämän loistavan juoman veroinen, mutta aivan kelpo stout.

Toinen vanha tuttu, Hiisi, aiheutti tällä kertaa ikävä kyllä pienoisia pettymyksiä. Jyväskylän Kesän tuoksu lupaili sitrusta ja inkivääriä todella raikkaassa ja kevyehkössä muodossa. Ikävä kyllä maku oli humalan karvauden ja inkiväärin alla liiankin kevyt ja ponneton. Fuusiohenkiseksi kuvailtu (näin siis Tommyknockerin baarimikko) Maailmojen Sota oli taas vehnäoluen ja IPA:n yhdistelmäksi auttamattomasti liian heppoinen. Todella hyvän, hedelmäisen vehnäolut-meets-IPA -tuoksun takaa paljastui sinänsä ihan kiva ja raikas olut, mutta mandariininen ja mangoinen tuoksu lupaili paljon enemmän ja siten makukokemus oli pettymys.

Seuraavaksi vuorossa oli Lammin Sahti, joka on myös festarit järkännyt taho. Yhteen tuoppiin tuli maisteluannos puljun nimikkojuomaa eli Lammin Sahtia, ja toiseen Kottarainen-siideriä. Sahdin tuoksu oli turpea, banaanimainen ja ylikypsä, makea ja mausteinen: selkeää sukulaisuutta muihin ”vanhoihin” oluttyyleihin on aistittavissa. Maku oli melkein inhottavuuteen asti ylimakea ja olemukseltaan todella hapoton; lievää polttelua esiintyi juoman solahtaessa kurkusta alas. Ihan hyvä juoma! Kottarainen, joka on täysin kotimaisista omenoista valmistettu, täysin ilman mitään turhia krumeluureja, oli myös vakuuttava esitys: tuoksultaan omenaisen viinainen ja etikkamainen siideri oli maultaan tuoksua tasapainoisempi, painottuen happamuuteen ja kirpeyteen. Aidon omenainen, hapan mutta silti raikas siideri oli juuri tarpeeksi hapokas ettei mene still-siiderien puolelle. Onnistunut, aito suomalainen siideri jakoi vähän mielipiteitä: Ummikko N:lle se oli vähän liian hapan, kun taas Ummikko M tykästyi Kottaraiseen suuresti. Yhdestä molemmat olivat yhtä mieltä: kyllä tämä silti kärkipään kotimaisia siiderinvalmistustaidonnäytteitä on!

Turun seudulta ponnistava nuori Radbrew-panimo on valinnut imagokseen Fallout-henkisen postapokalyptisuuden, jota alleviivasi motto ”Beer, beer never changes?” Wasteland: Oasis-vehnäolut tuoksui humalaiselta ja syvän vehnäolutmaiselta, banaanin sijasta appelsiinimoussea yhdistettynä reiluun turpeuteen. Maku oli vähän kirpeä eikä niinkään katkera, siiderimäisen kevyt ja raikas ja, ikävä kyllä, hiukan yksiulotteinen ja aivan liian kevyt ja mehumainen vehnäolueksi. Alone In The Dark -stout (maito/oatmeal, tarkemmin sanoen) ei sekään oikein vakuuttanut: tuoksussa oli paahdetun siirapin tummuutta, mutta maun runko oli ohut ja suutuntuma ehkä liian hapokas sekä rakeinen, ja muutenkin olut oli jokseenkin mielenkiinnoton. Siltikin, vaikkei kummankaan oluen VATS-järjestelmä saanut one kill headshotia, on Radbrew mielenkiintoinen panimo: nuorella panimolla on jo koko liuta oluita ja etenkin Wastelandin perusteella rohkeutta kokeilla epätavallisia kombinaatioita, joten eiköhän Turun suunnalta vielä tule oikein hyvää ydintuhon jälkeistä juotavaa.

Ruotsitiskille seuraavaksi, molempiin tuoppeihin Sahtipajan tuotteita! Violmjöd oli aika jännä mutta hirveä tuttavuus: smurffilimumainen juoma näytti, tuoksui ja maistui teinihitille. Alkoholia siinä ei tuntunut lain, ja mehumaisen juoman maku oli ylimakean teinidrinksun. Yh. Thai Style Weisse lupaili tuoksun perusteella paljon: todellakin herkullisen thai-henkisesti mausteisen ja inkiväärisen tuoksun takaa paljastui kuitenkin mitääsanomattoman makuinen sitruunaruohoinen ja inkiväärinen vetinen litku. Ei jatkoon, kumpikaan.

Hopping Brewsters vakuutti. Ikävä kyllä 200:n IBUn Double Warthog oli loppunut, joten piti tyytyä ”vain” 100:n IBUn Warthogiin, joka oli IPA:ksi erittäin onnistunut: kukkaisessa tuoksussa oli loistavassa tasapainossa sekä humalaa että mallasta, ja maku seurasi samoja askelmerkkejä: humalapainoitteisuuden ohella myös mallasta oli selkeästi läsnä. Todella hyvä olut. Red Tails Stout toi tuoksultaan mieleen Old Engine Oilin, mikä on vain ja ainoastaan kehu: paksu, öljyisä, paahdettu ja bensankatkuinen tuoksu vakuutti. Maku ylläpiti korkeaa tasoa: maku oli samalla sekä terävä että pehmeä, mukana myös kevyen sapekas sivujuonne. Monipuolinen ja tasapainoinen tumma olut tämäkin! Kotimaisista panimoista Hopping Brewsters vei melko selkeästi kärkipaikan tänä vuonna.

Takaisin Ruotsin tarjonnan pariin: Modernist Breweryn Stockholm Syndrome -red ale oli tuoksultaan rasvainen, toffeemaisen makea ja kylmän pihlajanmarjainen; humalaakin oli. Maku oli raikas, sopivan kevyt ja marjaisa… oikeastaan aikalailla kuin Brewdogin viimevuotinen My Name Is Päivi ilman Brewdog-tyylistä überhumalointia. Kerrassaan mainio olut! Samaa korkeaa laatua edusti Närke Kulturbryggerin savuolut Anders Bästa Rököl, johon oli käytetty ruotsalaisen Macklemyra-viskin mallasta. Tuoksu ja maku olivat kuin kevyttä viskiä: savuisaa, turpeista ja tuhtia, ja kaiken kaikkiaan aivan loistavaa. Tässä taisi olla tämänvuotisten festareiden kärkioluet.

Ulkomailla pysyen: Virolaisen Pihtla Ölleköökin Pihtla Porter oli melkoinen vastakohta loistaville Ruotsi-oluille: ohut ja colamainen sekä tuoksultaan että maultaan, Pihtla Porter oli hyvin tylsä ja aivan liian hento sekä vetisenpuoleinen tumma olut, joka todellakin toi lähinnä mieleen taskulämpimän colan josta hiilihapot ovat haihtuneet. Yh. Pihtlan colan kaveriksi toiseen tuoppiin tuli Turkulaisen Panimoravintola Koulun Kaski-Porter, jonka tuoksu oli tumman pähkinäinen ja kotikaljamainen. Tuoksu oli makean marjainen ja vähän imelä, sekä melko tylsä.

Ruosniemen Panimo seurasi ikävä kyllä Hiisin jälkiä ja tuotti pettymyksen. Lomittaja Saison ontui jo tuoksussa: saisonmainen kyllä, mutta liian kevyt ja ylimakea. Maku oli samaa muottia, eli ylimakea, liian kevyt ja se hyvän saisonin tuhti orgaanisuus puuttui; jotenkin Lomittaja oli steriilin limumainen, ja siten saisoniksi huti. Hell Sin Bitter tuoksui pähkinältä ja soratieltä, ja maku oli tässäkin tapauksessa suoraa jatkumoa tuoksulle: enemmän Newcastle Brown Alea kuin ESB:tä. Ihan OK olut, muttei mitään erityisen mieleenpainuvaa.

Stadin Panimo saa erikoismaininnan festarien erikoimmasta oluesta: Milk Porteria äklömmäksi on ulkonäön osalta vaikea vetää. Pöytäseurueen mielipiteistä voi valita mieleisensä: kahvia johon on kaadettu pilaantunutta maitoa, tuoppi johon on ryynätty, kuravettä jossa on sattumia… ulkonäkö ei ollut kovin maukas. Onneksi ulkonäkö voi joskus pettää: tuoksu toi mieleen suklaisen maitokahvin, ja hapokkaassa maussa oli paljon samaa maitokahvin kanssa. Todella pehmeä ja samettimainen, kaakaomainen maku vakuutti hetki hetkeltä enemmän, ja pelokkaan epäilevä asennoituminen muuttui erittäin hyväksyväksi nyökynnäksi. Kannattaa tutustua! Tähän verrattuna Stadifornia Common -höyryolut oli täysin tavanomainen: kermainen, kevyt ja kukkainen tuoksu sekä kevyen raikas höyryoluen maku jossa mukana ripaus pähkinää ovat yhtä kuin täysin kelpo olut, muttei sellainen joka innostaisi sen kummemmin tarinoimaan.

Isokallan Panimon Bellywasher tuoksui brittihumalalle, pähkinälle sekä makealle maltaalle, ja lopputulos oli hiukan barley winemäinen ja belgibrunen henkinen. Makuhuomiot ovat oikeastaan identtiset, ja yliturpeasta tuhtiudestaan huolimatta ei mennyt liikaa barley winen puolelle, ja olikin oikeastaan aika hyvä. Witbier oli muuten mukava belgityylinen vehnäolut, mutta sitä vaivasi Laitilamainen hernerokkamaisuus, ja muuten se oli melko tavanomainen, kevyenpuoleinen witbier josta ei jäänyt kovin paljoa käteen.

Festareiden viimeiset hitaat haettiin Koskipanimolta, eli Panimoravintola Plevnan valikoimista. JFK oli Hoegaardenmaisen kevyt vehnäolut jossa oli reilusti banaania. Maku oli melkein saisonmainen, ja muuten hyvä mutta sitä vaivasi lievä saippuamaisuus. Pispalan Portteri oli savuisa, melkeinpä vaniljaisen makea tuoksultaan ja maultaan enemmän savuolueen kuin porteriin päin nojaava: kevyehkö muttei vetinen. Laadukas olut.

Kaiken kaikkiaan oluttarjonnan puolesta tämänvuotinen SOPP oli ehkä pienoinen pettymys: paljon ”ihan OK”-oluita, mutta hyvin harva hitti. Tuntui että viime vuonna mieleenpainuvia oluita tuli vastaan enemmän. Monia panimoita tuntuu vaivaavan tavanomaisuuden kirous, eli mitään erityisen mieleenpainuvia makuja ei lähdetä edes yrittämään, jolloin on tietenkin vaikea erottua massasta. Yleinen laatu oli silti tasaisen juomakelpoista, ja muutama helmi joukosta löytyi: Hopping Brewstersiä kannattaa pitää silmällä, ja Radbrew osoittaa lupausta. Myös Ruotsin pienpanimovalikoima vakuutti, ja toivommekin että näitä rantautuu enemmän Suomeen jatkossa. Oluttrendeistä ylihumaloidut IPA:t tuntuivat olevan vähemmän edustettuina kuin viime vuonna; pikemminkin IPA-puolella tuntui että tasapainoisemmat ja/tai hiukan hybridimäiset vehnäoluiden tai bittereiden piirteitä IPA:aan yhdistelevät oluet olivat se juttu, mikä on oikein mukava kehityssuunta. Onhan ne sukkamehu-IPA:t jo nähty. Toki monia oluita jäi maistelematta, joten paha sanoa mitään yleisemmistä trendeistä tms., mutta enemmän perinteisiä oluttyylejä tyyliin saison, bitter ja vehnäolut tuntui olevan tarjolla kuin edellisvuonna, mikä sekin on mukava kehityksen suunta. Mukavaa kyllä näin festareiden viimeisenä päivänä ainakin iltapäivästä vain muutama panimo joutui myymään eioota useamman kuin yhden tai kahden oluen kohdalla, eli kovin monasti ei joutunut pettymään kun etukäteen kutkuttanutta olutta ei saanutkaan.

No mutta, kivaa oli. Ensi vuonna uudestaan.