Ummikkojen olutkesän ja -vuoden kohokohtiin on jo useamman vuoden kuulunut Helsingin SOPP, ja viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Craft Beer Helsinki muodosti tänäkin vuonna toisen kohokohdan. Entistä isompi ja laajemman valikoiman tarjonnut tapahtuma oli tänäkin vuonna oikein onnistunut, vaikka lauantaina satoikin välillä vettä ja osalla panimoista oli liiankin paljon eioota myytävänä.

Kuten viime vuonna, suoritettiin maksu tapahtuman omalla maksukortilla, jolle ladattiin maksupisteessä rahaa, ja sisään tullessa pystyi ostamaan esiladattuja kortteja. En nyt tiedä nopeuttaako tämä asiointia mainittavasti, koska verrattuna esim. SOPP:iin ei mainittavia eroja oluttiskeillä ollut. Ainoa konkreettinen vaikutus oli, että rahanlatauspisteellä sai aika ajoin jonottaa ihan reilusti.

Ummikoiden Craft Beer alkoi La Quince Brewerin ständiltä, josta tarttui mukaan saman oluen kaksi eri vuosikertaa: Vanilla Black Velvet 2016 ja 2017. Tämä oli La Quinceltä oiva konsepti, sillä näin pystyi vertailemaan olutta tuoreena ja kypsyneenä, ja Ummikot toivovatkin että useammat panimot tekisivät saman olutfestareilla. Ja mikäs Vanilla Black Velvet -imperial stoutia maistellessa kahdesta lasista, sillä oikein hyvä olut oli kyseessä! Musta olut tuoksui makean vaniljaiselta ja kahviselta, vanhemmassa vuosikerrassa oli luonnollisesti kosolti enemmän tuhtiutta ja se oli täyteläisempi. Mausta löytyi kaakaota ja reilusti sokeroitua suklaata, eli varsin makea makumaailma. Vanhempi versio oli maultaankin paksumpi, täyteläisempi ja pehmeämpi, sanalla sanoen kehittyneempi, mutta oikein onnistuneita olivat molemmat vuosikerrat.

Ulkomailla jatkettiin, Browar Pintan Kwas Jota -hapanolut ja Coffboy -maitostout (kahvilla maustettu sellainen). Kwas Jota oli hyvin hapan, marjaisa, kirpeä ja kylmä… M ei tykännyt lainkaan, N puolestaan tykkäsi paljon. Coffboy näytti ja tuoksui hyvältä, kahviselta ja makealta, mutta maku oli pettymys laihuutensa takia.

Edellisvuosien olutfestareilla onnistunut Hopping Brewsters oli tänä vuonna pettymys: jenkkityylinen vehnäolut Porco Bianco kärsi tylsästä tuoksusta ja tylsästä mausta joka oli kuin humaloitua tiskivettä, kun taas amber ale Amelia tuoksui pähkinäiseltä toffeelta ja maistui sekä humalaiselta ja pähkinäiseltä, muttei kovin kiinnostavalta.

Uusi tuttavuus UG Brewery eli United Gypsies ei kahden oluen perusteella ole nousemassa kärkipaikoille kotimaisessa pienpanimoskenessä ihan heti: tumma lager Stilt Walker oli tylsä, pähkinäinen ja laimea, yhdentekevä lager joka ei loppujen lopuksi ollut tumma kuin väriltään, eikä hapanolut Dancing Monkeys ollut sen kummoisempi, vaan maistui lähinnä Stilt Walkerilta johon oli lisätty tujaus etikkaa.

Pettymysten sarjan katkaisi onneksi Panimo Hiisin ja Donut Islandin yhteiskoju. Donutin I Hop It’s Not A Problem #3, New England IPA -tyylin olut, tuoksu kissanpissimäiseltä ja karvaan trooppisen hedelmäiseltä, ja maku oli paksun hedelmäinen muttei ikimuistoinen – ihan hyvä moderni IPA. Hiisin Ajattara -yhtyettä lainaava Itse -sour ale tuoksui hiekkaisen ja soraisen happamalta, ja maussa esiintyi happamuuden ohella hedelmäistä. Vaikka Itse oli happamien oluiden kovempaa puoliskoa, oli se silti helpohkosti juotava, mutta ikävä kyllä vähän tylsä pidemmän päälle.

Seuraavaksi suuntasimme taas ulkomaille ja Bidassa Basque Breweryn vastaanotolle, josta tarttui mukaan Brazil -stoutia molempaan lasiin. Tuhkakuppimaisessa tuoksussa oli makeuttakin, mutta maun pilasi liika kovuus: paahteinen, stögismäinen, kevyen savuinenkin, kyllä, mutta liian jyrkkä ollakseen hyvä.

Useampaan otteeseen kovaksi todettu Tanker aiheutti pienoisen pettymyksen tällä kertaa, tosin vain omalla Tanker-asteikollaan. Gruit Hiiepuu tuoksui kevyeltä, jopa hiukan IPAmaiselta… kuin siiderin ja IPA:n sekoitus jossa savustettua hedelmää. Maussakin oli samoja piirteitä ja gruitille ominaista yrttimäisyyttä, mutta varsin vaimeana. Loppujen lopuuksi makunsa puolesta Hiiepuu oli pikemminkin tummaan vivahtava, kevyen yrttinen perusale. Imperial stout Tankerstruct tuoksui paahtuneen ravaiselta. Maku oli melkolailla tavallisen modernin imperial stoutin: ylilyöty, tuju ja jauhoinen. Melko tavanomainen joskaan ei huono.

Brewdogin ständillä myytiin paljon eioota, ja sieltä tarttuikin mukaan pari niin mitäänsanomatonta olutta, että niistä ei tullut pahemmin edes kirjoiteltua mitään, kuten esim. nimiä muistiin. Suuren suuri pettymys.

Pettymysten karvas kalkki jatkui kotimaisen 8-Bit Brewingin tarjonnassa: kamomillalla maustettu pale ale PWND tuoksui ryyniltä eli laatalta eli spyttalta, mutta maistui onneksi paremmalta – joskin äärimmäisen tylsältä. Pacman Porter Jallu Edition oli onneksi kosolti parempi, ja oli kauppavahvuiseksi (4.6%) hyvin täyteläinen ja onnistunut.

Puolalainen Browar Deer Bear tarjosi onneksi pelastuksen. White IPA Yam Yam tuoksui vehnäiseltä IPA:lta ja maistui samalta; hedelmäinen, appelsiininen, sopivasti humaloitu. Lievää saippuaisuutta lukuun ottamatta oikein mukava yritelmä yllättävän usein riman alittavien vehnä-IPA -oluiden saralla. Luumulla maustettu sour/gose Let’s Cook – Gose De Sliwkasta löytyi siiderimäisyyttä, tumma hedelmää ja miellyttävän vahvana aitoa luumumaisuutta, vaikka väri olikin melko vaalea. Täysiverinen hapanolut, mutta helppo sellainen, jossa makeampi luumumaisuus oivasti tasapainotti happamuutta. Onnistunut olut tämäkin!

Humalove jäi mieleen festarien onnistujina. Tank BGG Seriess II: Krowki -kollaboraatio-olut, tyylinä balttiporter, tuoksui aivan väkeville salmiakkikuulille (kyllä te tiedätte, niitä isoja mitä Ärrältä sai ennen irtokarkkeina), jossa lisänä pieni tujaus kahvia. Maku oli viinainen, salmiakkisen makeansuolainen ja oikein jees. Toiseen lasiin sattui Banana & Oranges -sahtia, joka tuoksui banaanikreemiltä ja mädältä (sillai hyvällä tavalla). Maussa oli suorastaan yllättävänä vahvana savua banaanin ohella, ja lopputulos olikin oikein mainio sahti. Näiden kahden myötä aiemmin lähinnä OK -tason oluita tuottanut Humalove nousikin tasoa ylemmäksi, ja panimon osoittama potentiaali rupeaa pikkuhiljaa realisoitumaan.

Vaan uusi tuttavuus Jakobsland Brewers suoriutu vieläkin paremmin! Saison Kaleidoscope Membrillo tuoksui kevyen mausteiselta ja heinäisen happamalta, mikä jatkui makuun. Membrillossa yhdistyikin kevyitä mausteoluiden piirteitä perussaisoniin, ja vaikka lopputulos ei ollut kovin omaperäinen, oli se erittäin hyvä! Vielä paranee: baltic porter Origen oli suorastaan erinomainen! Tuoksussa oli salmiakkia, toffeeta ja ripaus savua. Maussa samoja piirteitä, tehden Origenista turpean, lämpimän ja miellyttävän nahkean – ja erittäin, erittäin onnistuneen balttiportterin!

Seuraavaksi Vaatin luo, koska sieltä sai meille ihan uutta oluttyyliä: mummea. Kuten oluen nimi, Alte Hansa, vihjailee, oli olut nimenomaan hansakauppiaiden valmistamaa, merimatkoille tarkoitettua olutta – paksua, maltaista ja tummahkoa. Ja sitähän Alte Hansakin oli: tuoksussa paloviinaa ja glögiä, maku samaa maata, ollen melkeinpä barleywinemäinen… ja aika kamala. Tämän jälkeen Witty Nelson, humaloidumpi witbier, maistu suorastaan ihanalta, joskin greippinen witbier/white IPA noin muuten oli melko tavanomainen.

 

Sitten olikin viimeisten vuoro, mikä kunnia suotiin kotimaiselle Cool Headille ja heidän hienosti nimetylle Orwellian Nightmare -imperial stoutilleen. Tyylilajinsa edustajaksi olut oli helposti juotava eikä kovin jyrkän ehdoton, ja olikin oiva lopetus festaripäivälle.

Tästä Ummikot sitten siirtyivätkin ruuan kautta On The Rocksiin katsomaan synthwavea, ja siitä seikkailusta voisikin kirjoittaa ihan oman blogipostauksensa – jos vain muistaisi mitään. Pakko todeta, että tällä kertaa jos nyt ei vielä ihan Craft Beer, niin ainakin jatkot lipsahtivat aika vahvasti humalan puolelle, sillä monet oluista olivat hyvin vahvoja ja niitä tuli juotua monta. Mutta hauskaa oli, ja useampikin ykkösluokan olut tuli vastaan. Sourit ja tummat jylläsivät monen panimon valikoimissa kun taas IPA:t olivat edellisvuosiin verrattuna maltillisemmin edustettuina, eli siinä varmaan ne kuluvan ja tulevan vuoden oluttrendit olivatkin.

Nyt maksa huoltoon ja valmistautumaan SOPP:iin…